Standardielämää: Tuotetietoprosessin valtatiellä
Omistan auton. Ja kyllä, se on auto, vaikka jotkut irvileuat muuta väittävätkin. Verottajakin käsittelee sitä autona. Autoni on pieni koppero, siinä ei ole mitään hienouksia, siitä kuuluu kolinoita, mutta pääsääntöisesti pystyn sillä taittamaan tarvittavat matkat. Kuitenkin välillä lainaan muiden autoja, jos haluan matkustaa mukavammin pidempää matkaa. Menopelit, joita lainailen ovat seuraavia:
- Perhefarmari, joka on kokonsa puolesta kuin maanteiden valtamerialus. Siinä on mukavuuksia ja kaikki toimii ihan ok. Kiihtyvyydessä on kyllä hiukan toivottavaa: siinä kerkeää lausua Kalevalan ensimmäisen runon puoleenväliin, kun odottaa, että auto reagoi kaasuun. Perusturvallista menoa eteenpäin.
- Luksusauto, hintaluokassaan sellainen, että minun kopperoita saisi sen hinnalla useita. Äärimmäisen miellyttävä, paljon ominaisuuksia (en osaa edes kaikkia käyttää). On niin sujuvaa meno, ettei huomaa, ajaako viittäkymppiä vai sataaviittäkymppiä.
- Räyhäkäs muskeliauto, jota tankatessa vieressä olevat amis-viiksillä varustetut henkilöt pyyhkivät liikutuksesta kyyneliä silmäkulmistaan. Paljon ominaisuuksia, mutta tärkein on tunne. Kiihdyttäessä tunnet, kuinka vauhti kiihtyy ja muut jäävät taakse.
Menopeli, jolla en ole koskaan ajanut – ja toivottavasti ei koskaan tarvitsekaan – on mopoauto.
Tuotetietojen hallinta on tiedon keräämistä, käsittelyä ja jakamista koko tuotteen elinkaaren ajan. Matka on siis pitkä. Tavat ja järjestelmät ovat hyvin erilaisia tuotetietojen hallinnassa, eikä voi sanoa, että mikään olisi periaatteeltaan toistaan parempi. On yrittäjä-koira-excel-taulukko-systeemejä ja toisessa päässä laajoja ERP-/PIM-järjestelmiä. Molemmissa ääripäissä ja siinä välillä asiat voidaan hoitaa hyvin tai huonosti. Enemmän kuin järjestelmä, tuotetietoprosessiin vaikuttaa se, kuinka sitoutuneita siihen ollaan, ja mihin ollaan valmiita tyytymään.
Seuraavaksi ajatusleikki. Jos tuotetietoprosessin ajattelisi valtatienä, minkä menopelin ohjaksissa haluaisit olla menossa mukana?
- Mopoautolla rystyset valkeina rattia puristaen, pyrkien sujahtamaan mukaan liikennevirtaan aivan liian tehottomalla ja sinne kuulumattomalla vehkeellä. Hommat hoidetaan vähän sinne päin. Osittain asioita puuttuu ja niitä tehdään liian myöhään.
- Kopperolla kiihdyttäen vauhtiin, mutta samalla "nauttien" vaaran tunteesta kun, tärinä hellii sisuskaluja. Tehdään juuri se minimi, joka vaaditaan, mutta ei yhtään enempää. Aikataulussakin pysytään hyvin, tosin viime hetken paniikki on tuttua. Välillä tulee yllätyksiä, kun esimerkiksi lainsäädännöt ja vaatimukset muuttuvat. Eihän noihin ole aikaa keskittyä, kun pitää ronklata radiota kovemmalle, jottei kolinat niin paljoa häiritsisi.
- Perhefarmarilla hiukan laiskasti kiihdyttäen päästen lopulta matkanopeuteen. Asiat ovat hallussa ja aikataulussa. Ei tule suuria yllätyksiä, perusvarmaa suorittamista vakionopeussäätimen avulla, mutta odotellen, että muualta tulee ohjeet, mitä pitää tehdä ja minne mennä.
- Luksusautolla sutjakkaasti liukuen matkan rytmissä. Voidaan säätää alustan säätöjä ja käyttää sporttisia ominaisuuksia. Aikataulut pitää, tuotetiedot ovat vimpan päälle, ollaan ajan hermolla siitä, mitä kentällä tapahtuu, ja voidaan reagoida jopa etukäteen.
- Muskeliautolla ärjäisten kiihdyttäen suoraan ohituskaistalle. Antaa muiden ihailla perän muotoja, kun kiidetään kilometrejä eteenpäin tuplabassarit suosikkibiisiä jylisten. Asiat ovat vielä napsun verran paremmin kuin luksusmallilla. Tämä on alan edelläkävijä, suunnannäyttäjä. Muskelimalli on itse vaikuttamassa alan muutoksiin ja tarpeisiin.
Niin. Millaisen tuotetietoprosessin sinä haluaisit?
Standardielämää-blogisarjan kirjoittaja palvelukehityspäällikkö Mirva Alatyppö kutsuu itseään standardinkehittäjäksi ja standardinvartijaksi – jopa standardihörhöksi. Hän myös tunnustautuu uutuustuotebongariksi sekä allergeenien kyttääjäksi. Mirva on työskennellyt GS1:ssä ja sen edeltäjissä vuodesta 2003, joten hän todella tietää, miten GS1:n standardit ovat vuosien aikana eläneet.
