Standardielämää: Luokittelun ihanuus
Ihmisillä on tarve luokitella asioita. Maailmassa on lukemattomia luokitteluita – elämme niiden ympäröiminä. Kaupassa näkyy kylttejä, minkä tyyppisiä tuotteita on missäkin. Kirjastossa kirjat on jaoteltu tyylilajin mukaan. Urheilussa on lajit ja niihin omat sarjat.
Luokittelulla jäsennetään tietoa. Haastavaksi tämän tekee se, että eipä taida olla yksiselitteistä luokittelua, josta kaikki olisivat samaa mieltä kaikilta osin. Miksi siis kirjastossa etsimäni kirja velhoista ja salamurhaajista löytyy nuorten osastolta eikä aikuisten fantasiakirjoista? Luokittelu on aina tekijänsä ja ylläpitäjänsä luomus, ja muilla voi olla asiaan eroava kanta. Kuitenkin luokitteluita tarvitaan, jotta voidaan jotenkin yhdistää samantyyppisiä asioita yhteen.
Tuotetietomaailma on luokitteluiden suhteen erittäin rikas, niitä nimittäin riittää. Tällä hetkellä päivittäistavaratuotteille on pakollista antaa GPC- ja CN-koodit. Tuon lisäksi ovat vielä vapaaehtoiset UNSPSC ja CPV. Mikäli kyseessä on alkoholi, tulee vielä antaa Valvira-luokittelut. On siinä yhdellä tuotteella monta luokittelua. Jokaisella on oma tarkoituksensa, jota ei voi toisella luokittelulla täyttää.
Näistä luokitteluista CN-tullikoodi (Combined Nomenclature) on tullin ylläpitämä ja yhteinen hankintasanasto CPV (Common Procurement Vocabulary) on eurooppalainen hankintoihin liittyvä luokittelu. GS1 ylläpitää GPC:tä (Global Product Classification) ja se on pakollinen tieto GDSN-tiedonsiirrossa. UNSPSC:n (United Nations Standard Products and Services Code) ylläpitäjä on GS1 USA. Aikoinaan yritettiin yhdistää näitä kahta GS1:n ylläpitämää luokittelua, mutta valitettavasti se ei onnistunut. Niissä on paljon samaa, mutta kuitenkin niin paljon eroavaisuuksia, ettei niitä pystytty sulauttamaan yhtenäiseksi.
GPC on pakollinen, kun puhutaan tuotteiden tunnistamisessa GS1:n verkostoissa ja järjestelmissä. Aiemmin Suomessa oli käytössä vain päivittäistavarakaupan tuotetietopankki, joten sen haasteet luokittelun suhteen ovat tulleet varsin tutuiksi. Sittemmin käyttö on laajentunut muillekin tuoteryhmille, kun GS1 Rekisteri on otettu käyttöön. Olemme tulleet tutuiksi myös uusien luokittelutarpeiden kanssa.
Aikoinaan Suomessa käytettiin Kaukeva-luokittelua, josta luovuttiin tuotetietopankissa jo useita vuosia sitten. Kuitenkin vielä aina välillä kysellään tämän perään – se on nimittäin joissain järjestelmissä vielä käytössä. Miksi ei siis Suomessa käytetä enää Kaukevaa? Sen suurin ongelma oli, ettei sitä ylläpidetty. Viimeisin päivitys taisi olla -90-luvun alussa. Perustaltaan se oli 60-luvulta ja voin sanoa, että siellä oli aikamoisia puutteita ja erikoisuuksia. Hiukan vähemmän on viime aikoina tullut kaupoista noita kuvastimia tai atk:hon tarkoitettuja levykkeitä (lerppu) haettua. Ongelmana oli, ettei Kaukevaa oikein voinut päivittää. Tai olisi sitä saanut päivittää, mutta mitään ei olisi saanut poistaa tai paikkaa vaihtaa. Rakenteellisesti uutuustuotteille, kuten cd-levyt tai tex-mex, ei ollut paikkaa.
Kaukevan ylläpitämättömyydestä päästään GPC:n toisenlaiseen lähestymistapaan. Sitä nimittäin ylläpidetään kaksi kertaa vuodessa. Taustaltaan GPC on käyttäjien ylläpitämä, eli käyttäjiltä tulee indikaatio, mitä sinne tarvitaan lisää tai mitä pitää poistaa. Sitten globaalissa työryhmässä ehdotukset käydään läpi ja tarvittaessa lisätään uusia tai poistetaan vanhentuneita luokkia.
Tässä tavassa on sekä GPC:n vahvuus, että heikkous. Vahvuus tulee siitä, että luokitus elää tarpeen mukaan ja sinne saadaan puuttuva tieto. Miksi tämä on sitten myös heikkous? Syy on siinä, että kehitystä tehdään vain siihen, mitä on pyydetty, eikä mietitä asioita kokonaisuuksina. Tämä on johtanut siihen, että riippuen tuoteryhmästä, luokitteluita on tehty eritasoisesti. Osalla tuoteryhmistä on tehty hyvin tarkkaa luokittelua ja osalla on pysytty hyvin ylätasolla. Voi olla käyttäjälle haastavaa löytää eri tuotteille oikea luokka. Tästä hyvä esimerkki ovat marjat. GPC:stä löytyy paljon marjoja, mutta ei kaikkia maailman syötäviä marjoja. Eli osalle voidaan antaa tarkka luokittelu ja osalle ei.
Standardielämää-blogisarjan kirjoittaja palvelukehityspäällikkö Mirva Alatyppö kutsuu itseään standardinkehittäjäksi ja standardinvartijaksi – jopa standardihörhöksi. Hän myös tunnustautuu uutuustuotebongariksi sekä allergeenien kyttääjäksi. Mirva on työskennellyt GS1:ssä ja sen edeltäjissä vuodesta 2003, joten hän todella tietää, miten GS1:n standardit ovat vuosien aikana eläneet.
